Värssyt olivat iloisia, mutta paljon oli myös vakavamielisiä jopa uskonnollisia.
Itseoikeutetusti ensimmäisen värssyn kirjoitti oma äiti.
Kaikkien käsiala ei vielä ollut kovin hyvää, mutta pääasia oli vilpitön yritys.
Jotkut intoutuivat kirjoittamaan useamminkin:)
Opettajakin sai kirjoittaa oman värssynsä. Oli aina jännittävää nähdä, mitä hän kirjoitti kunkin muistokirjaan.
Oman isoäidin värssy oli myös äärimmäisen tärkeä.
Itse muistikirja ei todellakaan ollut mikään kaunistus. Kannet olivat hyvin pelkistetyt ja ilme oli muutoinkin vaatimaton. Nykyään kaikki lasten ja nuorten vihot ja muistikirjat ovat niin kauniisti koristeltuja päälikannesta lähtien. Onneksi kauniita kiiltokuvia myytiin muutamalla pennillä.
Minkälaisia muistoja nykyajan lapsille omasta lapsuudestaan mahtaa jäädä?Käsinkirjoitus on kohta muisto vaan. Tekstarit korvaavat nykyään viestinvälityksen. Lelut muutetaan kirpparilla rahaksi kuin myös käytetyt vaatteet.
Ennen saattoi löytää tutun vaatteen räsymaton raidoista tai jos hyvin kävi, niin vintin kätköistä.
Itselläni on tallessa lapsuuteni nukkeja, nukkekodin huonekaluja, yli sata paperinukkea, Tammen kultaisia kirjoja, kuten Laivakoira Turre ja Maalarikissat, Hiawatha, pieni intiaani, Mikä minusta tulee. Aivan ihania kaikki.
Oletko sinä säilyttänyt muistoja lapsuudestasi?